Aina meillä ei ole käsitystä siitä missä olemme, miten olemme tähän tulleet puhumattakaan mihin olemme menossa?
Tunnemme olevamme umpikujassa, kaltevalla pohjalla tai jopa vapaassa pudotuksessa, jossa emme saa kiinni oikein mistään eikä missään tunnu olevan mitään järkeä.
Päällimmäinen tunne on ehkä epämääräinen ahdistus, jopa epätoivo – kuin rämpisi eksyksissä ympyrää sumuisella suolla. Siinä tilanteessa kauniista sanoista ja hyvistä aikomuksista on vähän apua, unelmat peittyvät sumuun.
Paljon tärkeämpää kuin esittää, että kaikki on kunnossa, on saada olla kaunistelematta ja kauhistelematta totta sen kanssa, minkä äärellä aidosti ”tässä ja nyt” on.
Näin olipa kyse sitten epäilyksistä suhteessa itseen tai muihin, mutkalle menneistä suhteista ihmisiin tai asioihin, tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteista, arvottomuuden ja riittämättömyyden kokemuksista, oudoista ulkopuolisuuden tunnoista tai kokemuksesta, ettei oikein elä omaa elämäänsä tai sisällä koputtelevasta omasta tuntemuksesta, että kaikki voisi olla toisin, jos vain rohkenisi kuunnella itseään.
Paradoksaalisesti juuri tuohon totta olemiseen on valettu muutoksen mahdollisuus.
Usein on niin, ettei totuutta tässä ja nyt ei ole helppoa lähestyä. Kaikki kuitenkin alkaa yksinkertaisesti juuri tuosta ”Ei-tietämisen” -tilasta ja turvasta kääntää katse itsensä puoleen.
Sumussa ei tarvitse suunnistaa yksin, vaan on mahdollisuus ottaa rinnalla kulkijaksi turvallinen ja luotettu ihminen. Ihminen, jolle mikään edellä mainittu ei ole vierasta ja joka auttaa sinua oman ainutkertaisen viisautesi lähteelle.
Tämänkin hetkinen elämäntilanteesi on muodostunut aikojen saatossa elämänkaaresi monissa vaiheissa. Pysähtymisen paikka voikin olla portti uuteen, tietoisempaan ja viisaampaan elämään. Näin olen itse kokenut.
Olisi ilo pysähtyä kanssasi. Ollaan yhteyksissä.
Lämmöllä,
Annika
